Kino Aurora: LUX Film Days – Quo vadis, Aida?

Ikäraja: 16
Kesto: 1h 43min
Lajityyppi: draama
Valmistumisvuosi: 2020
Ohjaaja: Jasmila Zbanic
Kieli: Englanti
Tekstitys: Suomi

LUX Film Days -elokuvapäivät: LUX -yleisöpalkinnon kolmea ehdokaselokuvaa Pako, Great Freedom ja Quo Vadis, Aida? esitetään kevään aikana kaikissa Euroopan unionin maissa. Jyväskylässä elokuvat esittää toukokuun alussa Kino Aurora. Yleisö voi äänestää omaa suosikkiaan palkinnon voittajaksi. Elokuvat on tekstitetty suomeksi ja näytöksiin on vapaa pääsy.

QUO VADIS, AIDA?

Bosnia, 11. heinäkuuta 1995. Aida työskentelee YK:lla tulkkina pienessä Srebrenican kaupungissa. Kun serbiarmeija valtaa kaupungin, hänen perheensä hakee tuhansien muiden siviilien lailla suojaa YK:n leiristä. Neuvottelujen sisäpiiriin kuuluva Aida saa kuulla elintärkeitä tietoja, jotka hänen on tulkattava. Mikä hänen perhettään ja kansaansa odottaa – pelastus vai kuolema? Mitä hänen pitäisi tehdä?
Elokuva valokeilassa:

Vaikka Henryk Sienkiewiczin historiallinen romaani varhaisten kristittyjen vainosta Roomassa ei näyttäisi mitenkään liittyvän aiheeseen, Jasmila Žbanićin Quo Vadis, Aida? on varsin järisyttävä elokuva. Monien täytyy olla samaa mieltä, koska elokuva oli yksi menestyneimmistä tulokkaista vuonna 2020, jolloin se sai maailman ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlien kilpailussa ja keräsi voittoja monilla merkittävillä elokuvafestivaaleilla, kuten Arrasissa, Les Arcsissa ja Luxemburgissa. Vuoden päätteeksi se voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Independent Spirit Award -palkinnon ja oli ehdolla BAFTA-palkinnon saajaksi parhaasta ulkomaisesta elokuvasta ja parhaasta ohjauksesta (ensimmäistä kertaa palkinnon historiassa ehdolla oli bosnialainen ohjaaja) sekä Oscar-palkinnon saajaksi paras ulkomainen elokuva -kategoriassa.

Nopeatahtisena ja säälimättömänä se seuraa Srebrenicassa YK:lle tulkiksi pestautunutta opettajaa Aidaa (upea Jasna Đuričić), joka yrittää pelastautua sen jälkeen, kun kaupunki muuttuu äkillisesti helvetiksi serbiarmeijan otettua sen haltuunsa. Keskeisessä osassa ovat myös hänen aviomiehensä (Izudin Bajrović) ja kaksi poikaansa (Boris Ler ja Dino Bajrović), jotka piilottelevat leiristä epätoivoisesti turvaa anovien joukossa.

Elokuvassa esitetään Dunkirk-tyylinen hengästyttävä tilannekuva sodasta Aidan kirjaimellisesti juostessa perheensä hengen edestä. Koska Aida tulkkina jatkuvasti seuraa niitä, joiden oletetaan olevan vastuussa, hän tietää paljon – liian paljon, jotta voisi noin vain hyväksyä heidän lupauksensa, ja liian paljon, jottei epäröisi toistaa näitä tyhjiä sanoja väsyneelle ja hämmentyneelle ihmisjoukolle. Hänelle kerrotaan, tietenkin kahdella kielellä, hollantilaisten sulkeneen portin, vaikka Srebrenica oli julistettu YK:n turva-alueeksi.

Kun aika on käymässä vähiin ja koko paikka näyttää kutistuvan, Žbanićin elokuva (joka on Kylmä sota -elokuvassa kunnostautuneen taiturin Jarosław Kamińskin leikkaama) kehittyy lähes kauhufilmiksi. Tunnelmasta puuttuu enää lähtölaskentaa näyttävä kello. Juonen voinee paljastaa, koska Srebrenican verinen maine tunnetaan: katsojan on turha odottaa pelastusta tai viime hetken kohtalon oikkua, sillä jopa mies, joka on vakuuttunut siitä, että apua on tulossa, sulkeutuu lopulta toimistoonsa pyytäen tulla jätetyksi yksin.

Raskas tunnelma sopii aiheeseen, mutta elokuva on myös puhutteleva ja uskomattoman mukaansatempaava. Kerronta hidastuu vain, kun tarinassa palataan onnellisempaan aikaan ja Itä-Bosnian paras kampaus -kilpailuun. Käsikirjoitus palaa kuitenkin pian pakenevien ihmisten kysymyksiin ja ihmettelyihin ”mitä hän sanoo?!”, jotka toistuvat uudelleen ja uudelleen, vaikka oikeasti kukaan ei välitä. On pieni ihme, että vaikka aikaa ei ole minuuttiakaan hukattavaksi, ei varsinkaan suurenmoisille monologeille, Žbanić (joka sentään voitti Golden Bear -palkinnon elokuvasta Grbavica) tuo meidän eteemme kaikki sodan ulottuvuudet: kommunikaation puutteen, kaikkien osapuolten totaalisen avuttomuuden heidän puheistaan huolimatta sekä äkillisen ymmärryksen siitä, ettei mitään pakotietä ole, joka iskee kylmän hien lailla. Se, että hän ei kerro kaukaisesta menneisyydestä vaan vuoden 1995 tapahtumista, joita hän on jo luonnehtinut suureksi traumaksi kaikille bosnialaisille, tekee tarinasta entistäkin kauhistuttavamman, varsinkin kun vaatimukset “isänmaallisuudesta” ovat näinä päivinä kasvussa. On hyvin kuvaavaa, että elokuvassa aseistautuneina saapuvat ihmiset ovat tuttuja – Aidan vanhoja oppilaita koulusta ja jonkun yliopistoystäviä. Se on absurdia ja pelottavaa, ja se voi tapahtua uudelleen.

– Marta Bałaga, Cineuropa